Kannaksessa maistuu bisse ja läskisoosi
Kohtasimme Ilo-kilpikonnan kanssa ensimmäistä kertaa joskus ihan 90-luvun alussa, varmaan 93 tai jotain. Muistan että me lähdimmen perheen kanssa Tukholmaan kesällä ja ovella huomasin kilpparin, laitoin sen siihen oven eteen jotenkin asentoon ja siinä se odotti koko viikon kun olimme poissa. Jossain vaiheessa Ilosta tuli aina matkassa oleva retkikilpikonna ja se koki vaikka minkälaisia seikkailuja mutta nimeä sillä ei ollut silloin vielä. Ilon nimesi nykyään nimekäs reggea-artisti(kato namedroppailua ilman nimeä!) kun istuimme jossain bussipysäkillä Jupperissa, koska kilpikonnasta on niin paljon iloa niin olkoon sen nimi Ilo. Ei tohon nyt kauheasti vastaan voi sanoa. Ilo oli mulla aina taskussa paria pientä häviämistä lukuun ottamatta varmaan kymmenisen vuotta, jossain vaiheessa se jäi vähän heitteille mutta palasi taas mukaan Viva ciabatta-blogin kuvissa.
Tölikan kahvila Truffelissa kulttuuria ja kahvia
Ilon mahassa on ollut Leninin pää
Olen kerran saanut melkeen turpaan kun Ilo oli unohtunut kotiin
Ilo on syttynyt joitain kertoja palamaan
Iloa pitää päätellä koska sillä ei ole käsiä, pelkkä pää
Ilolla oli ennen hiukset mutta ei enää
Ilo on aina ollut paras ystäväni
Ilo oli aluksi mastodontti ei kilpikonna
Tuntematon ihminen on kerran tahtonut tavata Ilon, ei minua
Vaikka blogin pitikin olla lähinnä vitsikäs Helsinki valokuvablogi niin pehmokilpikonnasta on lopulta hämmentävän raskas kirjottaa. Ilo on kuitenkin ollut mukana kaikessa melkein kaksikymmentä vuotta, paljon pidempään kun kukaan elävä ei kankainen ja täytetty kaveri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti